14. toukokuuta 2017

Runopäiväkirja osa 3: vastoinkäymisiä monessa muodossa

Runopäiväkirjan kolmas osa on täällä! Helmi-huhtikuu olivat hieman hiljaisempia runojen lukemisen suhteen, mutta tässä kuussa haluaisin saada luettua kirjaston pinon vihdoin loppuun, että muutkin pääsisivät lukemaan hautomiani kirjoja. Huomaan, että alan pikkuhiljaa tunnistaa runokokoelmat ja runoilijat, joista pidän. Tietynlainen arkisuus ja samaan aikaan yhteiskunnalliset aiheet vetoavat, kieli on mielellään kaunista mutta ei liian monimutkaista ja tunteisiin osuvat lopetussäkeet ovat lemppareitani. Tai niin ainakin kuvittelen tällä hetkellä. Se runoamatööriydessä on kivaa, että lukematta on niin paljon ja oikeastaan minkäänlaista tarttumapintaa siihen, miten runoja pitäisi lukea, ei ole, joten runous on tällä hetkellä kirjallisuuden leikkikenttäni, jolla kokeilen kaikkea eteen tulevaa ja kiinnostavaa. 


Hanna-Maija Valjanen: Maassa massa maassa
Kustantanut: Mediapinta (2017)
Sivuja: 66
Arvostelukappale

"Asioilla on aina sääntöpuolensa
lakeja on liikaa ymmärrettäviksi
silti omat säännöt ovat tärkeimmät
ne lupaustakin vahvemmat
ettei paha saa voittaa vaikka
hyvä hukkui matkalla ja vierestä katsojat
luulevat voittajien määräävän"

Hanna-Maija Valjasen toinen runokokoelma on kaunis kuvaus epäreiluudesta, elämästä, ylipainoisuudesta, masennuksesta ja eteenpäin menemisestä. Valjanen oli minulle ennestään tuntematon runoilija, mutta vaikutuin. Tykkään hirveästi alkusoinnuista, joita Valjanen käytti jonkun verran. Kieli on kekseliästä, leikkisää ja vakavaa samaan aikaan, mutta sitä on silti helppo lukea. Kokoelmassa oli niin arkista kuin kantaaottavaa ainesta juuri sopivassa suhteessa ja joistain kohdista tuli mieleeni Susinukke Kosola (joka on lempparini). Uskon palaavani tämän kokoelman ääreen vielä useita kertoja. Kiitos vielä Hanna-Maijalle kirjan lähettämisestä!


Edith Södergran: Kultaiset linnut
Kustantanut: Karisto (1991)
Suomentanut: Uuno Kailas
Sivuja: 126

"Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme, 
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askeleet, joita emme kykene astumaan."

Kultaiset linnut on toinen lukemani teos Södergranilta ja siihen on koottu runoja hänen eri teoksistaan. Södergranin runot ovat kauniita ja selkeitä, mutta tämä kokoelma ei oikein vakuuttanut runsailla luonto- ja Jumala-kuvauksillaan. Ehkä luin tätä hieman huolimattomasti, se täytyy myöntää. Meinasin jättää tämän kesken, mutta päätin kuitenkin jatkaa loppuun asti, jos olisin löytänyt helmiä kirjan loppupuolelta. En ole varma, vaikuttiko tämänkertaiseen fiilikseeni Kailaan käännös, sillä tässä oli ainakin yksi sama runo kuin Tulevaisuuden varjo -kokoelmassa ja tässä runo ei ollut yhtä vaikuttava kuin Tulevaisuuden varjossa. Södergran kuitenkin kiehtoo minua niin runoilijana kuin ihmisenä, joten aion hänen runojaan lukea jatkossa lisää. Seuraava Södergranini onkin omaan hyllyyn hankkimani WSOY:n 12 klassikkoa -sarjan kokoelmateos!


Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa
Kustantanut: Sammakko (2016)
Sivuja: 60

"mutta nyt nämä negatiiviset paskajutut saavat riittää

lähdetään tanssimaan

juodaan viinaa

hikoillaan masennus tanssilattialle."

Ei ei ei. Keski-ikäistyvän suomalaisen miehen (itseironinen?) runoilu kaljatuopeista, jalkapallosta, pimuista, beibeistä ja neideistä ei uppoa yhtään. Kolmeen osaan (rakkaus, hulluus ja kuolema) jaettu kokoelma ei tunnu muuttuvan aiheiltaan, vaan kalja ja valittaminen jatkuu. Tämäkin teki mieli lopettaa kesken, mutta ajattelin, että kun on omaksi ostettu, niin luen tämän loppuun. Tämän perusteella en Lehtosen muihin kokoelmiin tartu. Voihan se olla, että tässä oli jotain hienoa, mikä ei minulle avautunut, mutta en ajatellut ottaa siitä enää selvää. Pimuttelu otti päähän jo ihan tarpeeksi. 

Kirjastopinossa odottaa seuraavaksi Kristiina Wallinia ja Jukka Vienoa. Otan mielelläni suosituksia vastaan! 

2 kommenttia:

  1. Kiinnostavaa tuo, kun kerrot, että pikkuhiljaa alat löytää omantyyppisiä runoilijoita. Jotakin samantapaista vaihetta käyn itsekin läpi. Runomatkan alku oli ahmintaa, poimin mistä vaan laarista, mikä kohdalle osui.

    Tuo viimeisin kuvaamasi teos vaikuttaa sellaiselta, että enpä taida sen lähietäisyydelle astua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä vieläkin kahmin ja ahmin, mutta alan sitten lukiessa erottaa niitä juttuja, mistä pidän. Ja pääosin ihanaa ahmintaa tää onkin! Joo, valitettavasti en tuota viimeisintä voi suositella.

      Poista

Mikä kiinnosti, mitä ajatuksia heräsi, mitä ajatuksia haluat herättää? Kiitos paljon kommentistasi♥