7. huhtikuuta 2017

Philip Pullman: His Dark Materials -trilogia


Philip Pullman: His Dark Materials
Kustantanut: Everyman's Library (2011)
Sivuja: 1102

His Dark Materials on lastenfantasiatrilogia, joka on alunperin julkaistu vuosina 1995-2000. Trilogia on suomennettu Universumien tomu -nimisenä. Olen kuullut trilogiasta paljon hyvää ja odotukseni olivat suuret, toivoin tästä uutta lempikirjaa. Toisin kävi: lukeminen ei ole aikoihin tuntunut niin pakkopullalta kuin tämän kirjan kohdalla. 1100 sivua ohuttakin ohuempaa paperia sai välillä toivomaan, että kirja syttyisi turhautumisestani palamaan. 

Trilogian ensimmäinen osa seuraa Lyra-nimistä tyttöä, jonka setä Lord Asriel tutkii kummallista, kirkon kammoksumaa Tomua, joka ei vaikuta lapsiin samalla tavalla kuin aikuisiin. Menneisyyden Oxfordissa tapahtuu muutakin kummallista, kun lapsia siepataan eikä kukaan tiedä mihin he joutuvat. Kaikki tämä kietoutuu yhteen eeppiseksi tarinaksi päällekkäisistä universumeista, ennustuksesta ja siitä, mitä Lyralla on tekemistä koko asian kanssa. 

Trilogia on monipuolinen, eikä siitä puutu universumeja tai hahmoja: löytyy noitia, panssaroituja jääkarhuja, kuumailmapallolentäjä, montaa sorttia tiedemiehiä ja kirkon miehiä, lapsia, aikuisia ja keksittyjä lajeja. Ehkä mielenkiintoisin yksityiskohta tässä fantasiamaailmassa on daemon, joka on Lyran maailmassa ihmisen sielu, joka elää ihmisen kehon ulkopuolella eläimen muodossa. Lasten daemonit voivat vaihtaa olomuotoaan, mutta teini-ikäisenä daemon asettuu olemaan vain yksi eläin. Vaikka eri universumit oli tehty hyvin, alkoi jossain vaiheessa tuntua, että niitä on liian paljon eikä uudet asiat enää kiehtoneet aiempien tavalla. Pidin eniten trilogian toisesta osasta, jossa Lyran rinnalle tulee toiseksi päähenkilöksi 12-vuotias Will. Viimeinen osa The Amber Spyglass oli mielestäni heikoin, maailmoita alkoi olla todella paljon enkä pitänyt loppuratkaisusta.

Suurin ongelmani tämän kirjan kanssa oli se, etten pystynyt kiintymään tai samaistumaan yhteenkään hahmoon koko trilogian aikana. Lapsihahmot tuntuivat joissain kohdissa omaavan aikuisen harkintakyvyn ja joissain kohdissa taas palasivat ikätasolleen, 11- ja 12-vuotiaiksi. Lord Asriel ja Mrs. Coultier olivat keskeisimmät aikuishahmot trilogiassa eikä heistä meinannut saada otetta. Heidän hahmojensa motiivit ja suhtautumistavat tuntuivat välillä vaihtelevan mielivaltaisesti eikä se mielestäni ollut uskottavaa. Hahmoista ei oikein saanut selvää, millaisia he loppujen lopulta olivat. Lempihahmoikseni nousivat jääkarhu Iorek Byrnison ja noita Serafina Pekkala, joiden olisin toivonut olevan vieläkin enemmän tarinassa mukana, vaikka he olivatkin keskeisiä hahmoja. 

Konseptina tämä kirja on todella mielenkiintoinen ja siinä on paljon hienoa aineksia, mutta kokonaisuutena se ei onnistunut vakuuttamaan. Aloin jo epäilemään, että pidänkö loppujen lopuksi fantasiasta genrenä niin paljon kuin ajattelen pitäväni. Eräs ystäväni kuitenkin muistutti, että oli genre mikä tahansa, siitä löytyy kirjoja joista pitää ja joista ei. Tämä kirja valitettavasti osui tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. Onneksi maailmasta ei fantasiakirjat lopu!

6 kommenttia:

  1. Harmi ettet tykästynyt tähän :(! Tuo kirjan kansi on ihana! Ihastelin tota Lontoossa kirjakaupassa, mut onneks jätin hyllyyn. Omasta hyllystä kun löytyy jo suomeksi koko trilogia. Olis tarkoituksena lukea eka osa tänä vuonna, saa nähdä mitä ite tykkään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on kyllä ihana kansi! Voi olla, että joskus yritän tämän kanssa uudelleen, nyt oli vaan aika huikeat ennakko-odotukset niin ei napannut :( toivottavasti sä tykkäät enemmän!

      Poista
  2. Itse jätin aikoinani (n. 15v) tämän sarjan kesken kolmannen kirjan alkupuolella, sain vain tarpeekseni - huolimatta jännästä daemon-konseptista, joka oli suosikkijuttujani sarjassa. Kuten itsekin sanoit, hahmoihin ei tosiaan kiintynyt, kun heidän ihmissuhteensa ja ajatuksensa tuntuivat pääasiassa juonen sanelemilta. Maailmaan ei myöskään saatu sitä laajuuden ja ihmeellisyyden tunnetta, joka on hyvässä fantasiakirjallisuudessa yksi parhaista asioista.

    Lisäksi kristillisen kasvatuksen saaneena muistan teoksen aggressiivisen uskontovihan ahdistaneen. Tolkienia ja Lewisia voi kommentoida (ja kritisoida) muutenkin kuin implikoimalla, että heidän arvomaailmansa edustavat puhdasta pahuutta. Esimerkiksi rakastin tuossa samassa iässä Pratchettia, joka haastoi uskontoja logiikan ja huumorin avulla. Viha on aika pelottava ja kyseenalainen asia valjastettavaksi nuortenkirjallisuuden voimanlähteeksi.

    Surullista tässä on myös, että Pullman ei ole mikään huono kirjoittaja. Muistan, kuinka 2. kirjan alku oli aivan todella mahtavaa tekstiä - olisin voinut lukea koko kirjan Willin arjesta! Mutta heti, kun Lyra pamahti paikalle, lässähtivät koskettavuus ja kiinnostavuus. Potentiaalia parempaankin olisi siis ainakin teoriassa ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, olen samaa mieltä, fantasiakirjallisuudessa maailman rakentamisella ja kuvailulla on tärkeä osa lukukokemuksen muodostamisessa. Itseäni ei tässä ahdistanut tuo uskonnon kritisoiminen, mutta ymmärrän että se voi alkaa ahdistaa. Ja olen siitäkin samaa mieltä kanssasi, että viha ja lietsominen ei ole mikään paras väline nuortenkirjallisuuteen tai muuhunkaan kirjallisuuteen. Välineitä kommentointiin ja kritisointiin kun on niin paljon muitakin.

      Poista
    2. Juuri niin. Itsekin varmasti lukisin tänä päivänä tätä eri silmin eikä uskontovastaisuus juuri hetkauttaisi. Mutta ehkä se ikävin asia olikin, että silloin nuorempana lukiessani (ja ahdistuessani) olin juuri kirjan ensisijaista kohderyhmää.

      Poista
    3. Se on kyllä todella ikävä asia ja se olisi ollut kirjailijan tehtävä ottaa huomioon...

      Poista

Mikä kiinnosti, mitä ajatuksia heräsi, mitä ajatuksia haluat herättää? Kiitos paljon kommentistasi♥