24. helmikuuta 2018

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Max Porter: Surulla on sulkapeite
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Kustantanut: Gummerus (2018)
Sivuja: 119
Arvostelukappale

"Tuskan ja menetysten määrää maailmassa ei tahdo käsittää, mutta haluan, että he yrittävät."

"Väritimme tusseilla eläintarhakuvia, ja Varis ylitti kaikki rajat."

Surulla on sulkapeite (Grief is the thing with feathers) on pienoisromaanin ja runokokoelman välimaastossa rimpuileva teos surusta, menetyksestä ja toipumisesta. Ääneen pääsee vaimonsa menettänyt mies, äitinsä menettäneet pojat ja Varis, surun ruumiillistuma. Porterin esikoisteos on saanut inspiraationsa Ted Hughesin Crow-runosta ja tuohon runoon ja kirjailijaan viitataan Suru on sulkapeitteessä useasti. 

Lukukokemukseni oli hieman ristiriitainen. En päässyt hahmojen nahkoihin sillä tavalla kuin olisin halunnut, mutta päädyin alleviivaamaan kirjaa poikkeuksellisen paljon sivumäärään nähden. Kieli ja lauseet hurmasivat, mutta tarina ei valitettavasti niinkään. En tiedä, olisiko Hughesin Crow-runon lukeminen tämän kirjan rinnalla ollut paras vaihtoehto, se olisi saattanut avata Variksen hahmoa ja tarinan syvyyttä paremmin. 

Kirjan kirjoitustyylin lisäksi kirjassa hienoa oli isän ja poikien kuvausten vuorottelu, molemmat huomioivat ja kommentoivat toistensa surun kokemista ja tapaa käsitellä sitä, mutta henkilökohtainen reflektointi meni Variksen kautta. Ehkä tämä oli liian metaforinen ja rivien väliin kirjoitettu kirja minulle juuri tähän hetkeen? Tämä ei ollut ihan niin helposti pureksittava kirja kun olisin tarvinnut tällä hetkellä, mutta se ei toki tee siitä huonoa. Uskon, että tartun tähän kirjaan vielä uudelleen, joskus kun haluan päästä kunnolla käsiksi siihen, mistä tässä kirjassa oli kyse. 

Silloin sen Ted Hughesin kanssa. 

11. helmikuuta 2018

Sarjakuvia #1: rakkausmangaa ja sarjakuva lehdenjakajatytöistä

Arina Tanemura: Prinsessa Sakura #1
Suomentanut: Kim Sariola
Kustantanut: Sangatsu Manga (2018)
Sivuja: 177
Kustantajalta

Prinsessa Sakura on taattua Tanemuraa. Tarina alkaa siitä, kun 14-vuotiaan prinsessa Sakuran kihlattu tulee käymään. Sakura ei itse ole järjestetystä avioliitosta innoissaan vaan vihaa prinssi Ooraa. Prinsessa kuitenkin lähtee prinssin mukaan, mutta matkan aikana käy ilmi, että Sakuran isoäiti on ollut kuuluisa muinaisten hirviöiden metsästäjä ja ainoa, joka voi jatkaa hänen jalanjäljissään, on Sakura itse. Järjestetyssä avioliitossa ja hirviöiden metsästyksessä on mietittävää itse kullekin, saati 14-vuotiaalle tytölle... Prinsessa Sakuran ensimmäinen osa on sitä, mitä Tanemuralta voi odottaakin: söpöjä tyttöjä, yliluonnollisia hirviöitä, suuria kohtaloita ja monimutkaisia rakkaustilanteita.  Lähtökohdat eivät silti tunnu tylsiltä vaan Tanemura saa samat elementit toimimaan uusien hahmojen ja tilanteiden avulla. Ensimmäinen mangasarja, jonka luin, oli Tanemuran Kamikaze Kaitou Jeanne, ja sen myötä minulla onkin vahva tunneside hänen mangoihinsa. Rakastan sitä, että Tanemura kirjoittaa mangojensa yhteydessä palstaa, jossa kertoo kuulumisiaan ja fanityttöilee milloin mitäkin, useimmiten musiikkia. Niin on tässäkin mangassa ja tätä olikin jo niin ikävä! Palstojen kautta tutustuu Tanemuraan ihan eri tavalla kuin pelkästään tarinoita lukemalla. Prinsessa Sakurassa oli myös plussaa se, että tarinaan oli kirjoitettu kahden kunnianhimoisen tytön ystävyys. Seuraava osa ilmestyy vasta maaliskuussa, en jaksaisi odottaa sinne asti! Tanemura on rakkautta. 

Brian K. Vaughan, Cliff Chiang, Matt Wilson, Jared K. Fletcher: Paper Girls #1
Kustantanut: Image Comics (2016)
Sivuja: 144

Paper Girls on 80-luvulle sijoittuva sarjakuva 12-vuotiaista lehdenjakajatytöistä Clevelandissa. Sarjakuvan alussa Erin tutustuu kolmeen muuhun lehdenjakajatyttöön: Maciin, KJ:hin ja Tiffanyyn. Pian Clevelandissa alkaa tapahtua kummia: ihmisiä katoaa, hirviöitä vaeltaa kaduilla, avaruuskapseleita löytyy kellareista. Sarjakuvaa on verrattu Stranger Things -sarjaan, mutta en ole nähnyt vasta kuin yhden jakson, joten tätä en osaa kommentoida. Brian K. Vaughan on luonut myös suositun Saga-sarjakuvan, jota on myös suomennettu. Sagaa lukeneena tältä sarjakuvalta osasi odottaa verta ja puuttuvia ruumiinosia, kummallisia hirviöitä ja toiminnantäytteistä juonta. Paper Girls ei pettänyt ja käsikirjoitus vastasi odotuksia. Kuvitus ja väritys on aivan huikeaa, värimaisema on kasarilta ja aivan ihana. Kaunis värimaisema tasapainottaa alieneiden hyökkäystä kokevien tyttöjen kauhua. Hahmot jäivät vielä hieman kaksiulotteisiksi, mutta toivottavasti hahmoihin pääsee tutustumaan syvällisemmin sarjan seuraavissa osissa. 

Makoto Shinkai & Ranmaru Kotone: your name #1 ja #2
Suomentanut: Janne Mökkönen
Kustantanut: Sangatsu Manga (2017)
Sivuja: 176 & 164
Kustantajalta

Elokuvana hurmannut your name on vielä näkemättä, mutta upeat mangakannet houkuttelivat tarinan pariin jo ennen elokuvan näkemistä. Tylsistynyt Mitsuha, maalla asuva koululaistyttö, haaveilee elämästä tokiolaisena poikana, jotta elämä olisi mielenkiintoisempaa. Taivaalla lentävä komeetta tekee jotain ja eräänä aamuna Mitsuha herää tokiolaisen Takin kehosta. Mitsuhalla ja Takilla kestää hetki ymmärtää, mitä on tapahtunut, kun muistinmenetyksen johdosta heidän läheisensä kertovat heidän omituisesta käytöksestään. Pikkuhiljaa Mitsuha ja Taki alkavat viestitellä toisilleen ja kehonvaihdokset alkavat vaikuttaa etenkin Takin elämään. Molempien sinkkustatus tuodaan useampaan kertaan esille ja vaihdokset vaikuttavat etenkin heidän rakkauselämiinsä. Ensimmäinen osa on enemmän vain tapahtumien kuvaamista, mutta toisessa osassa juoni pääsee kunnolla vauhtiinsa ja juonenkäänteet sykähdyttävät. Sarjan viimeinen osa ilmestyy tämän kuun lopussa ja yritän malttaa odottaa sen ilmestymistä ennen kuin katson elokuvan. Tämä mangasarja on lyhyt ja aika suoraviivainen, joten tähän olisi aloittelijan helppo tarttua!

Minkä sarjakuvan tai mangan sinä luit viimeksi?

4. helmikuuta 2018

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Kustantanut: Like (2010)
Sivuja: 95

"Olen aina ollut kova kuntoilemaan, koska olen halunnut täydellisen vartalon. Päivääkään ei ole mennyt, ettenkö olisi ajatellut vartaloni muokkaamista."

Hanna Haurun novellikokoelma Liian pienet sandaalit esittelee kavalkadin naisia: karvaisia ja karvattomia, rinnattomia ja runsasmuotoisia, kaiken näyttäviä ja kaiken peittäviä. 17 novelliin mahtuu naisia ja tyttöjä lapsuudesta vanhuuteen ja jokaisen elämää leimaa muotteihin sopimattomuus, joko omiin tai muiden. Naiset kokevat haukkumista, virnuilua, seksuaalista ahdistelua, hylkäämistä, ulossulkemista, vallankäyttöä. Lohduton kirja ei kuitenkaan ole, vaan naisetkin saavat kokea vallan ja vapauden. 

Haurun kirjoitustyyli on toteavaa, kaunistelematonta ja vähäeleistä. Mitään ei silti jää sanomatta, vaan lyhyinkin novelli paljastaa jotain kieroa siitä, millaisia käsityksiä naisilla ja ihmisillä ylipäätään on kauneudesta ja naiseudesta. Kirja herättää ajattelemaan, mitä on naiseus, mikä sen määrittää? Sopiva määrä karvoitusta sopivissa kohdissa, sopiva määrä muotoja niissä kohdissa, jotka yhteiskunta hyväksyy? Tiettyjä standardeja vastaan taisteleminen tai niiden sisäistäminen omiksi ovat jokaisen novellin naisten elämässä. Miesten lisäksi omaan naiskuvaan vaikuttaa paljon oma äiti, äidiksi tuleminen ja äitinä oleminen. Kirjassa ei ole pyhiä madonnia, vaan äitiys kuvataan rehellisesti, täynnä ongelmia kun äideillä on omat taistelunsa - miten sitä pystyisi nuoremmille sukupolville viisautta jakamaan, kun omakin naiseus on ihan solmussa?

Liian pienet sandaalit on pienestä sivumäärästään huolimatta suuri paketti, täynnä ruumillisuutta ja aisteja. Hajuja, visualisointia, kosketuksia. Naiseutta käsitellään monelta kantilta, jokainen novelli on tarpeellinen ja toisiaan täydentävä. Ne ovat ajatuksia herättäviä ja asenteita ravistelevia olematta skandaalinhakuisia tai päin naamaa huutavia. Kirjaa voisi varmasti analysoida loputtomiin, mutta sen voi myös vain lukea ohimennen, ottaa sen mikä itsestä tuntuu hyvältä. Mitä sitä laittamaan lukemisellekaan tiukkoja standardeja. 

28. tammikuuta 2018

Elokuvia aloittelevan feministin silmin: Pieni merenneito (1989)

Taustani feministinä ja merenneitona
Olen katsonut Pientä merenneitoa aivan pikkulapsesta asti ja se olikin lapsuuteni top kolme -leffoissa Leijonakuninkaan ja Pocahontaksen ohella. Ariel saattaa olla yksi syy siihen, miksi minulla oli kymmenen vuoden ajan on/offina punainen tukka. Ensimmäinen feministinen kirjoitukseni oli muistaakseni ysiluokan äidinkielen lopputyö, jonka kirjoitin suomalaisista missikisoista. En ole koskaan katsonut Pientä merenneitoa englanniksi enkä tehnyt niin nytkään, sillä monien suomalaistyttöjen lailla olen altistunut elokuvalle suomenkielisenä ja pienet lapset tuppaavat katsomaan elokuvat suomeksi edelleen. En ole opiskellut sukupuolentutkimusta tai elokuvantutkimusta, joten minkäänlaista akateemista pätevyyttä minulla ei tästä aiheesta ole. 

Pieni merenneito simpukankuoressa
Pieni merenneito kertoo 16-vuotiaasta Arielista, joka haaveilee pääsystä ihmisten maailmaan. Ankaran isänsä merenvaltias Tritonin sekä kuuden isosiskonsa kanssa elävä Ariel on seikkailunhaluinen, rohkea ja omapäinen. Arielin uidessa merenpinnalle hän näkee laivassa prinssi Ericin ja ihastuu tähän. Triton ei asiasta ilahdu vaan kieltää Arielia enää koskaan menemästä pinnalle ja tuhoaa Arielin tavarakokoelman, jonka hän on kerännyt uponneista laivanhylyistä. Tästä vimmastuneena Ariel lähtee merinoita Ursulan luo. Ursula on karkoitettu merenväen valtakunnasta ja hautoo kostoa sekä suunnitelmaa merten valtiattareksi pääsystä. Ursula tekee Arielin kanssa sopimuksen, jossa Ursula taikoo Arielille jalat kolmeksi päiväksi Arielin kaunista lauluääntä vastaan. Arielin täytyy kolmessa päivässä saada prinssi Ericiltä tosirakkauden suudelma tai hän muuttuu takaisin merenneidoksi ja joutuu elämään Ursulan vankina.

Bechdelin testi
Testin läpäisemiseksi elokuvassa täytyy olla kaksi naishahmoa, jotka keskustelevat jostain muusta kuin miehestä. Joskus on esitetty myös vaatimus, että nämä naishahmot tulee olla nimetty. Pienessä merenneidossa Arielin siskot esitellään ensimmäisen laulun aikana ja myöhemmin he ihmettelevät yhdessä Arielin ihastunutta käytöstä. Ursula ja Ariel taas keskustelevat ihmiseksi muuttamisesta ja sopimuksen sisällöistä myöhemmin elokuvan aikana. Kuitenkaan kumpaakaan näistä keskusteluista ei käytäisi ilman Arielin ihastumista prinssi Ericiin, joten vaikkei Ericistä suoraan puhuta, on naisten välisten keskustelujen motivaattori kuitenkin mies. Tämä feministi ei siis päästäisi Pientä merenneitoa jatkoon Bechdelin testin perusteella.

Valitettavan tuttu kahtiajako
Pienessä merenneidossa mennään perinteisellä madonna/huora-linjalla. Ariel ja hänen siskonsa ovat värikkäitä ja hoikkia merenneitoja, joiden vyötärön ympärys on naurettavan pieni. Arielin silmät ovat suuret ja siniset, tuoden mieleen vauvan. Merenneidoista huokuu viattomuus, vaikka simpukkabikinit saavatkin varmasti joidenkin mielikuvituksen laukkaamaan. Arielin runsaasti lainehtiva punainen tukka on monessa kohtauksessa erityisesti esillä, sillä pitkä tukka on naiseuden merkki. Merinoita Ursula taas on mustanpuhuva mustekalan kaltainen olento, jolla on runsaat muodot ja runsas meikki. Välillä ruudun peittävät Ursulan runsaana tytisevät rinnat ja elokuvassa näytetään, kuinka Ursula punaa muhkeat huulensa simpukasta puristamallaan aineella. Ursulan hiukset ovat lyhyet ja pystyssä verrattuna Arielin pitkään, hulmuavaan tukkaan. Elokuva demonisoi runsaasti meikkaavia, runsasmuotoisia naisia ja kuvaa lapsenkaltaiset, mahdottoman laihat merenneidot sellaisina, joihin tyttöjen tulisi pyrkiä. Ursulan luola hohtaa pinkkiä valoa ja sieltä roikkuvat pinkit levät, joten perinteinen tyttöjen lempivärikin on tässä demonisoitu huonoksi ja vääräksi valinnaksi. Kun Ursula elokuvan loppupuolella laittaa ranttaliksi ja meret kuohumaan, hän huutaa "aallot tottelevat jokaista oikkuani". Naiset ovat siis oikuttelevia olentoja, jotka aiheuttavat pahat tapahtumat draamankaaressa. 

Naisen rooli ei siis ole kovin kehuttava tässä elokuvassa. Elokuvan avaa kohtaus, jossa Tritonin kunniaksi on järjestetty konsertti. Tässä Tritonin tyttäret laulavat ylistyslaulua isälleen ja heti elokuvan avauskohtaus antaa ymmärtää, että nämä tytöt/naiset ovat tässä ylistääkseen miestä. Tyttöjen äidistä ei kerrota ollenkaan ja jää katsojan arvuuteltavaksi, onko tyttöjen äiti kuollut. Ariel on omapäinen tyttö, joka ei muita kuuntele. Silti hän samantien ihastuessaan sanoo, kuinka rakastaa Ericiä ja laulaa "kaikesta minä luopuisin". Elokuva antaa siis vaihtoehdoiksi elää joko isää tai tulevaa miestä varten, omista haluista ja tarpeista ei tarvitse tytön välittää. Kun Ariel muuttuu ihmiseksi, Ericin on hyvin vaikea ymmärtää häntä. Ariel kuitenkin tekee tunnetyötä kuin hyvä tyttö konsanaan ja tajuaa heti, että tekee jotain väärin, kun harjaa hiuksiaan haarukalla. Ymmärretyksi tuleminen jätetäänkin naisen vastuulle, mieheltä ei vastaavaa yhteisymmärrykseen pyrkimystä odoteta. Loppupuolella elokuvaa Ursula muuttuu kauniiksi Vanessaksi, jolla on Arielin ääni. Vanessa tulee lumoamaan Ericin ja estämään häät. Elokuvassa Ariel on yksin miespuolisten eläinystäviensä varassa ja ainoa toinen naistoimija, Ursula/Vanessa, on juonessa vain sabotoidakseen Arielia ja sitä kautta Tritonia. Naisten välistä tukea tai solidaarisuutta ei siis nähdä. 

Prinssi (ja isä) tulee ja pelastaa kaiken
Prinssi Ericillä on lemmikkikoira Max, jonka hän urheasti pelastaa palavasta laivasta ja muutenkin pitkin elokuvaa huolehtii tästä. Tällä huolehtivaisella asenteella karvaista kumppaniaan kohtaan saadaan Ariel ja katsojat rakastumaan Ericiin, koska onhan se kovin epätavallista, että mies osoittaa huolehtivan puolensa. Ericiä painostetaan avioliittoon, joten vakiintumisen paineet koskevat tässä elokuvassa myös miehiä. Kuitenkin Ericin häiden koittaessa lokki Joonatan toteaa, että "koko kaupunki tietää, että prinssi saa pallon jalkaansa". Vaikka avioliiton solmimisen paineet näkyvät elokuvassa miessukupuolellekin, on kuitenkin selvää että mies on se, joka avioliitossa menettää vapautensa.

Miehet ovat elokuvassa eteenpäin vievä voima. Ariel pääsee tavoittelemaan Ericin rakkautta vasta, kun Sebastian-rapu lannistuneena toteaa "kuinka pehmeä kuori minulla onkaan". Vasta Sebastianin apu vie Arielin lähemmäs Ericiä. Kuuluisa "Kiss the Girl"-laulukohtaus taas on niin seksuaalisesti painostava, ettei voi tajuta, miten tällainen on laitettu lasten piirrettyelokuvaan. Laulun aikana Ariel ja Eric soutavat laguunissa ja Ariel yrittää sanoitta viestittää, että haluaisi Ericin suutelevan häntä. Eric epäröi tätä, mutta Sebastian muiden miespuolisten eläinhahmojen serenadisoidessa saa Ericin pään kääntymään. Kohtaus on niin seksuaalisesti latautunut, että kohtauksen loppuessa on vain helpottunut olo. Elokuvan lopputaistelussa Ariel joutuu heti meripyörteen pohjalle ja Eric on se, joka surmaa Ursulan ja pelastaa päivän. Vasta isän hyväksyntä ihmiseksi muuttumisessa ja avioliitossa Ericin kanssa saavat Arielin onnelliseksi, kun isä toteuttaa Arielin unelman. Vaikka motiivi on alusta alkaen Arielin, on hänen kohtalonsa täysin miesten käsissä. 

Helmenä meren pohjamudissa
Elokuvan legendaarisimmassa laulussa, Part of Your Worldin suomennoksessa, lauletaan ”nuoret naiset tuol ymmärtävät toisiaan”. Tätä sanomaa olisi elokuvassa voinut esittää enemmänkin, sillä Arielin siskot jäävät täysin taka-alalle ja kaikki toimijat Arielia ja Ursulaa lukuunottamatta ovat miehiä. Hienoa kuitenkin on, ettei Ariel muuta näkemyksiään rakkaudesta ja "oikeasta" rakkaudenkohteesta, vaikka muut, kuten isä, painostavat häntä tähän. Elokuva kuvaa hienosti teinitytön elämää, kun pään täyttää vain ihastus ja hienot tavarat. Vaikka se ei välttämättä feministisin sanoma ole, antaa elokuva samaistumispintaa tällaisten tunteiden kanssa painivalle. 

Elokuvan feministiset aallonpohjat 
Järkyttävin kohtaus feministin näkökulmasta oli Ursulan monologi ja laulu "Poor Unfortunate Souls", jonka aikana tuo pahaa ennustava sopimus tehdään. Ariel epäröi äänensä luovuttamista ja Ursula laulaa, ettei Ariel tarvitse ääntä, vaan hurmaa miehen "ulkonäölläsi, silmilläsi, sulavilla liikkeilläsi!". Laulussa lauletaan myös, että maalla miehet tahtovat hiljaisen naisen, lörpöttelijästä eivät miehet tykkää. Näin naisten hiljaa pysymistä vahvistetaan, sillä (patriarkaalinen) valta-asema horjuisi jos naiset pääsisivät ääneen. Kohtaus, jossa Arielin ääni viedään, on hyvin väkivaltainen, kun noidutut kädet vievät sen hänen kurkustaan. Arielin fyysistä koskemattomuutta on rikottu kauhealla tavalla, mutta kohtauksen jälkeen Ariel on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä tuo mieleen raiskauskulttuurin, jossa naisen kärsimys ohitetaan. Naisen vapautta halutaan myös rajoittaa kohtauksessa, jossa Sebastian toteaa Arielin karatessa, että "jonkun pitäisi naulata tuon tytön pyrstö lattiaan". Nuoren teinitytön halutessa seikkailla isän hovimestari/neuvonantaja siis tokaisee ohimennen väkivallan teon olevan ratkaisu siihen, ettei tyttö käyttäydy isänsä mielen mukaan. Asenteet eivät ole kovin kaukana siitä, kun teinityttöjä ammutaan päähän sen takia, etteivät tietyt miehet halua heidän käyvän koulussa. Viittaan tässä tietysti Malalaan ja onkin surullista, että väkivalta tyttöjä kohtaan koetaan ratkaisuna niin fiktiossa kuin todellisessa maailmassa.

Lopullinen tuomio
"Miehet pelastavat kaiken ja naiset ovat joko huoria tai madonnia" -tason leffa. Vaikka elokuva ei sitä suoraan sanokaan, ei ole kovin vaikeaa löytää hyvin patriarkaalista näkemystä naisista ja naisen paikasta. Naisten hyvin stereotyyppiset kahtiajaot hyvään ja pahaan sekä miehen vahva toimijuus naisen avuttomuuden rinnalla ovat asioita, joita ei yksikään kriittisempi katsoja voi välttyä näkemästä. Kuitenkin 90-luvun alussa elokuvan ollessa suosituimmillaan ikäiseni tytöt olivat alle kouluikäisiä ja kriittisestä ajattelusta ei ollut juuri tietoakaan. Miten tämä elokuva on vaikuttanut sukupolveni lasten näkemyksiin rakkaudesta, oikeanlaisesta naiseudesta ja siitä, voiko tyttö olla aktiivinen toimija? Kovin positiivista kuvaa se ei anna ja voisin kuvitella, etten ole ainoa tyttö, joka näiden asioiden kanssa on joutunut painimaan ja tietoisesti opettelemaan uusia asenteita ja näkemyksiä. Feministinä ei jatkoon. 

15. tammikuuta 2018

Neil Gaiman: Neverwhere

Neil Gaiman: Neverwhere
Kuvittanut: Chris Riddell
Kustantanut: William Morrow (2017)
Sivuja: 448

" Richard wrote a diary entry in his head. Dear diary, he began. On Friday I had a job, a fiancée, a home and a life that made sense. (Well, as much as any life makes sense.) Then I found an injured girl bleeding on the pavement, and I tried to be a Good Samaritan. Now I've got no fiancée, no home, no job, and I'm walking around a couple of hundred feet under the streets of London with the projected life expectancy of a suicidal mayfly."

Neil Gaimanin nimi tulee esille väistämättä, jos seuraa vähänkin fantasiakirjallisuutta. Kuitenkin päädyin Gaimanin kirjan äärelle vasta reilu kymmenen vuotta tämän esikoiskirjan ilmestymisen jälkeen. Neverwhere ilmestyi alunperin tv-sarjana ja sitten romaanina vuonna 1996, mutta uusintapainos Chris Riddellin kuvituksilla sai minut sen pariin joulun alla. 

Neverwhere kertoo Lontooseen muuttaneesta Richardista, jonka elämä on tuikitavallista ja perin tylsää: Richard tekee toimistotyötä, on kihloissa todella ärsyttävän ja pompottavan Jessican kanssa ja viettää vapaa-aikansa kulkien kihlattunsa perässä museoissa, joissa ei haluaisi edes olla. Tähän tappavan tylsän arjen sykliin tulee muutos, kun Richard törmää kadulla haavoittuneeseen tyttöön nimeltä Door. Doorin tapaaminen johtaa tapahtumaketjuun, jonka seurauksena Richardille avautuu täysin uusi maailma: London Below eli maanalainen Lontoo, jonka asukkaat ja yhteiskuntajärjestys ovat hyvin erilaisia Richardin arkitodellisuuteen verrattuna. Matkan varrella tavataan kummallinen lintuja ja tietoa kaupitteleva mies, tuhansia vuosia vanhoja murhaajia, rotille puhujien yhteiskunta ja enkeli, näin muun muassa. Kirja on yhtä aikaa seikkailu- ja jännityskertomus kuin kuvaus perin tavallisen ihmisen päätymisestä fantasiamaailmaan. 

Rakastuin tähän kirjaan samantien ja siitä tuli yksi lempikirjoistani. Maailma on huikea ja ihan erilainen verrattuna siihen, millaisia kirjoja olen tottunut lukemaan. Vaikka tunnelmaltaan se on synkkä ja viemäriympäristö luotaantyöntävä, on Richardin matkan seuraaminen mitä viihdyttävintä ja laittaa ajattelemaan. Mitä itse ajattelisin ja kyseenalaistaisin, jos olisin samassa tilanteessa? Gaimanin kirjoitustyyli herättää maanalaisen Lontoon henkiin ja saa hihittämään huumorillaan.  Riddellin kuvitukset täydentävät tekstiä saumattomasti ja tekevät kokonaisuudesta entistäkin maagisemman. Kokonaistunnelmasta tulee todella paljon mieleen elokuvaohjaaja Tim Burton, joka myös on yksi lemppareistani. Jokin tällaisessa synkässä ja hieman vinksahtaneessa vain vetoaa. Joku on kuvaillut Neverwhereä Neil Gaimanin versiona Liisa Ihmemaasta ja se kuvaus on aika osuva. Kun maan alle päätyy, voi tapahtua vaikka mitä. Tälle lukijalle se tarkoitti Gaimanin tekstiin ja maailmaan rakastumista ja sitä, että odottelen postista Gaiman&Riddell-kirjaboksia...

Mihin kirjaan sinä rakastuit ensilukemalla?

10. tammikuuta 2018

Liv Strömquist: Nousu ja tuho

Liv Strömquist: Nousu ja tuho
Suomentanut: Helena Kulmala
Kustantanut: Sammakko (2017)
Sivuja: 132
Arvostelukappale

"Ihmiset eivät yksinkertaisesti voineet kuvitella vaihtoehtoa monarkialle - jos elää täysin jonkin järjestelmän sisällä, on kovin vaikea ajatella outside the box!!!"

Liv Strömquistista tuli viime vuonna yksi uusista lempikirjailijoistani. Älykästä ja hauskaa patriarkaatin ja kapitalismin kritiikkiä sarjakuvamuotoon taiteileva Liv Strömquist käsittelee Nousussa ja tuhossa varallisuuden epätasaista jakautumista, yhteiskuntaluokkia ja sitä, miksi nykyiset järjestelmät ja ideologiat ovat vallassa. Jos minä saisin tehdä lukulistaa yläaste- tai lukioikäisille, tämä kirja löytyisi siitä.

Kuudessa sarjakuvassa Strömquist käsittelee laajan kirjon aiheita, mutta minkään kohdalla ei jää sellainen olo, että tarvitsisin tätä juuri tässä kontekstissa enemmän. Sarjakuvat ovat juuri sopivan pituisia ja sopivasti täynnä informaatiota, että niistä oppii uutta ja saa näkökulmia, mutta ei tule ähky. Albumi kommentoi hienosti sitä, kuinka poliittinen keskustelu on mennyt siihen, että kategorisoidaan "vastapuoli" pahaksi ja oma ideologia hyväksi sen sijaan, että asioista keskusteltaisiin asioina eikä mentäisi henkilökohtaisuuksiin. Käsittelyssä on myös se, kenen ääni pääsee kulttuurissa kuuluviin ja millaiset ongelmat ovat oikeasti kaikille ihmisille yhteisiä, mitkä koskevat vain tiettyyn luokkaan kuuluvia. Ehkä mielenkiintoisin sarjakuva, albumin aloittava Carpe Diem käsittelee ilmastonmuutosta ja sitä, kuinka yksittäisten ihmisten onnellisuuskeskeisyys on mennyt koko maapallon tulevaisuuden edelle. Tästä aiheesta haluaisin lukea lisää, niin Strömquistin kynäilemänä kuin muidenkin käsittelemänä. 

Nyt kun kaikki Strömquistin suomennetut albumit on luettu, lukulistaani vaivaa tietty tyhjiö. Mistä löytää samankaltaisia, oivaltavia ja käsityksiä ravistelevia, kuitenkin helposti luettavia kirjoja? Ketä minä seuraavaksi alan idolisoimaan? Lempikirjailijoita on aina ihana löytää, mutta lukumateriaalin loppuminen särkee sydämen. Vinkkejä otetaan vastaan siitä, mistä Strömquistin käsittelemien aiheiden äärelle päässyt voisi jatkaa seikkailuaan patriarkaatin ja kapitalismin vastaisessa lukuseikkailussa. Luulisin, että se seikkailu ei tule ihan heti loppumaan. 

7. tammikuuta 2018

#hyllynlämmittäjä 2018

Varmaan ei enää tässä vaiheessa tule yllätyksenä, että Sivumennen-podcast on podcastien kuningatar ja suurin suosikkini. Jonna ja Johanna lanseerasivat viime vuonna Hyllynlämmittäjä-haasteen, jossa tarkoituksena on lukea 12 omaan hyllyyn unohtunutta teosta. Valinnanvaraa löytyy, joten päätöksien tekeminen oli pienen tuskailun takana. Päädyin kuitenkin kahteentoista (neljääntoista) kirjaan, jotka toivon saavani luettujen kirjojen listalle tänä vuonna. Voilà!

Fantasiaa!!
Hyllyni lukemattomille fantasiakirjoille voisi tässä vaiheessa jo nauraa. Yritin kuitenkin valita kirjat sieltä vanhemmasta päästä, jotka pisimpään ovat odottaneet luetuksi pääsyä. Luin viime vuonna Brandon Sandersonin Mistborn-trilogian aloittavan The Final Empiren ja kaikessa optimaalisuudessaan haluaisin saada trilogian luettua loppuun tänä vuonna. Tolkienin Kullervon tarina on odotellut hyllyssä hävettävän kauan ja haluaisin ylipäätään lukea tänä vuonna taas enemmän hänen tuotantoaan. Siiri Enoranta on minulle vielä toistaiseksi tuntematon kirjailija, mutta tämän kirjan kansi ja nimi ovat niin valloittavan kauniit, että se on hyllyyni päätynyt. Ajatus oli varmaan myös se, että lukisin enemmän suomalaista fantasiaa.


Klassikkoja!!
Tämä kolmikko on vaihtoehtoina toisilleen, eli haluaisin saada näistä luettua yhden. Hyvin todennäköisesti se on Ylpeys ja ennakkoluulo, mutta ihan täysin lukkoon lyödyn listan tekeminenhän olisi ollut aivan liian haastavaa. Austenit ja Brontët ovat jääneet minulta lukematta, joten tämä pino menee siihen yleissivistävien kirjojen kategoriaan. 

Kotimaisia mestareita (ja yksi ruotsalainen olemassa parempi)!!
Tähän mennessä olen lukenut Pulkkiselta neljä kirjaa ja Westöltä kaksi ja tykännyt kaikista. Jalonen ja Stridsberg ovat uusia tuttavuuksia. Todennäköisesti tulen tykkäämään näistä kaikista ihan kamalasti, mutta en ole vain saanut luettua niitä. Liian hyvät kirjat vaan ovat vähän pelottavia tarttua, mitä jos sitten pettyykin? Miten siitä selviää? 

Samma på engelska!!
Still Alice on tässä vaiheessa prioriteetti numero 1, sillä se on ollut henkistä hyllyäni lämmittämässä jo kohta kuusi vuotta. KUUSI. (Puolustuksekseni olen aloittanut sitä suomeksi, mutta en tykännyt käännöksestä.) Careyn tietokirjan ostin yhtä kouluprojektia varten 2,5 vuotta sitten. Olen sittemmin valmistunut ja kirja on vain jäänyt odottelemaan. Nelson on ainut nuortenkirja tämän vuoden haasteessa, todennäköisesti tulen tästäkin tykkäämään hurjasti, mutta luen YA-kirjallisuutta aika satunnaisesti. Näen tämän sellaisena kesäkirjana, joten ehkä kesälomalla? Ehkä?

Mikä kirja on lämmittänyt hyllyäsi pisimpään?